Jokainen meistä on saanut uutisia seuratessaan huomata sen tosiasian, että merkittävä osa niistä on erittäin ikäviä. Näin on ollut aina. Ja tuntuu, että tahti vaan kiihtyy. On sotia, ilmaston lämpenemistä, nälänhätää ja vaikka mitä. Ja nykyään säännöllisesti Trumpismia ja terrori-iskuja.
Samaan aikaan vääränlainen hedodismi ja pinnallisuus ovat nekin kasvamassa kovaa vauhtia. Eikä vähiten muuttuneen mediakäyttäytymisen ja -tarjonnan tähden. Miten siihen kaikkeen tulisi suhtautua? Pitääkö mennä mukaan ja ajatella vain itseään? Tai alkaa pelkäämään jokaista katua, tuleeko sieltä valkoinen paku päälle. Ja uskaltaako sitä enää matkustaa minnekään tai käydä edes konserteissa, kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu…
Maailmassa on aina ollut paljon kaikkea merdoa, mutta edelleen suurin osa meistä on pääsääntöisesti aika hyviä tyyppejä. Kaikki on loppujen lopuksi kiinni asenteesta. Ja rakkaudesta. Jos meistä suurin osa – edes vähän useammin – ajattelisi hyvää enemmän kuin pahaa, luottaisi omiin mahdollisuuksiinsa itsensä dissaamisen sijaan ja ottaisi muita enemmän huomioon – mihin se kaikki voisi johtaa?
Tässä yksi pieni tarina lyhyesti.
Olin juuri ajokortin saanut teinipoju, joka cruisaili ympäriinsä ikiwanhalla vuoden -74 riisikupilla, eli legendaarisella Datsun 100 A:lla. Huomasin eräässä kadunkulmassa vanhemman herrasmiehen, joka piti liikennemerkistä kiinni, kuin viimeisenä oljenkortenaan. Jäin jostain syystä katsomaan mitä siinä oli meneillään. Siitä ajoi useita takseja ja muita autoja ohi. Myös melkoinen määrä jengiä käveli ja pyöräili miehen vierestä, toinen toistaan kiireemmin menoaan kiihdyttäen. Ja tietenkin, kuten ”asiaan kuuluu”, merkittävän moni katsoi miestä halveksuen ja päätään pudistellen.
Vahvasti näytti siltä, että kohta mies kaatuu ajotielle tai saa jonkun kohtauksen. Meno oli kuin hän olisi ollut jossain huvipuistolaitteessa, keinunnasta päätellen. Ja selkeästi miekkonen voi todella huonosti, ja ei todennäköisesti ollut kovin paljon aikaa kun hän todella olisi ollut hepokattina maantiellä poikittain.
Menin hänen luokseen ja tein pienen tilannekatsauksen. Mies sanoi yrittäneensä jo useamman tunnin päästä taksin kyytiin, mutta kukaan ei suostunut ottamaan, kun pelkäsivät, että spugli lentää ja sotkee heidän hienot autonsa. Siinä sattui olemaan joku juottolakin ihan selän takana, ja kävin sieltä lainaamassa ämpäriä varmuuden vuoksi. Sanoin herralle, että tuohon sopii spuglata, jos siltä tuntuu. Otin hänet autoon ja heitin himaansa, ettei nyt tarvitse siihen tolppaan kiinni kasvaa.
Kun sain hänet vietyä kotiinsa, olin jo oppinut hänestä hiukan. Hän oli sotaveteraani, joka oli vaimonsa kuoleman jälkeen tarttunut börstaan kenties muutamaankin. Yksi asia johti toiseen, ja lopulta myös välirikkoon lapsiensa kanssa. Hän eleli yksin fattapullojensa kanssa erittäin huonomaineisessa favelassa. Kaukana olivat ne ajat jolloin hän oli mm. sotaveteraanien hiihdon Suomen mestari.
Vaikka meillä ei juurikaan ollut mitään yhteistä, jostain syytä juttu luisti ja aloin käymään säännöllisesti hänen luonaan. Joskus asiat ovat pienestä kiinni, ja teinin rock and roll attitudella varustettu, mutta silti kohtuullisen sivistynyt ja sydämellinen sinnikkyys palkittiin. Ei mennyt kuin pari kuukautta, kun Turmiolan Tommi vedettiin tyrmäysiskulla kanveesiin. Hän lopetti alkoholin juomisen kokonaan, solmi uudestaan suhteet lapsiinsa ja vähän myöhemmin löysi jopa viehättävän eläkeläisneidon elämäänsä sulostuttamaan.
Se oli vain siitä kiinni, että joku välitti ja antoi silloin tällöin juttuseuraa totaalisen yksinäiselle ihmiselle. Ja pientä rohkeuden valamista, että hän uskalsi ottaa uudestaan oman elämänsä haltuunsa.
Me kaikki kohtaamme erilaisia ihmisiä jatkuvasti. Kuinka monta kertaa menemme silloin ohi, kun joku oikeasti olisi avun tarpeessa? Ja edelleen aiemmin todettu kysymys, mihin se voisi johtaa koko maamme ja maailmamme osalta, jos wanhan ajan ”kaveria ei jätetä” mentaliteetti voisi tehdä reinkarnaation. Ja jopa kokea ekstension suhteessa muihinkin kuin lähipiiriimme.
One Love! One World!
Brivatum 